Ensiksi on pakko todeta, että Tuntematon Sotilas on aivan tajuttoman hyvä! Se on kaikkea muuta kuin raskas, tylsä saati epäkiinnostava. Minulla oli jonkn verran ennakko-odotuksia kirjan suhteen, mutta yllätyin silti positiivisesti. TS osaa olla yhtä aikaa jännittävä ja humoristinen, mutta myös riipivä ja surullinen.
Joka kerta, kun komppania/joukkue/ryhmä joutuu tiukkaan taisteluun, jännitän sydän kurkussa, ettei vaan mitään tapahtuisi hahmoille, joihin on ehtinyt kiintymään jo jonkin verran. Jos joku kaatuu, hahmosta riippuen tulee lähestulkoon tippa linssiin tai vähintäänkin pala kurkkuun. Linna tosiaan osaa kuvata sodan kylmän ja armottoman raakuuden. Silti vakavan teeman sekaan on mahtunut hauskojakin hetkiä: välillä hymyilyttää hahmojen, etenkin Hietasen letkautukset ja muun komppanian koomiset tilanteet, vaikka Vanhalan jatkuva hihittely alkaakin käydä pikkuhiljaa hermoille.
Rakastan henkilöiden murteita! Kaikki henkilöt ovat kotoisin eri puolelta Suomea, ja sen myös lukijakin havaitsee. Mainittakoon myös, että monet upseerit puhuvat Koskelaa lukuunottamatta kirjakieltä, kun taas tavalliset rivimiehet tyytyvät haasteluun oman seutunsa murteella. Hankalien kohtien ymmärtämistä helpottaa, jos repliikit lukee ääneen ja kuvittelee tilanteen mielessään. Tämä hidastaa hieman etenemistä, mutta auttaa toisaalta eläytymään tilanteeseen ja saamaan tunnelmasta kiinni. Erityisesti Hietanen ja Rokka ovat jääneet mieleen omilla murteillaan, Rokan puhuessa reipasta kannaksen murretta ja Hietasen omaa hauskankuuloista lounaismurrettaan. Lisäksi olen pistänyt merkille, että murteet eivät tartu pelkästä puheesta: henkilöiden repliikeistä tarttuu sanoja, joita huomaamattaan itsekin käyttää jonkin aikaa pitkän lukuhetken jälkeen. Tästä on mainittava esimerkkinä, kuinka vanhempani yhtenä päivänä hieman ihmettelivät, kun saavuin keittiöön vain kysyäkseni levveellä ja lupsakalla savon murteella voileipää!
Henkilöiden keskinäiset suhteet tulevat hyvin ilmi. Osa on kavereita keskenään, osa suhtautuu kanssasotureihin neutraalisti ja osa peräti vihaa toisiaan. Esimerkiksi Kariluoto ja Koskela tulevat hyvin toimeen. Lehto taas inhoaa herkkää Riitaojaa ja Lehdon jatkuva simputus saakin Riitaojan pelkäämään ryhmänjohtajaansa. Koskelaa ja Rokkaa kunnioitetaan erityisesti muun komppanian keskuudessa, ja kuulemma kaikkien yhteinen vihollinen on (mielestäni väärinymmärretty) Lammio. Itse en oikein Lehdosta pitänyt, ja Riitaoja saikin kaiken myötätuntoni hetkinä, jolloin hän joutui Lehdon kovisteltavaksi.
Lisäksi jokaisella kirjan hahmolla on oma persoonansa, joka kehittyy tarinan edetessä: Koskela on järkevä joukkueenjohtaja, Vanhala pääsee pois ujoudestaan, Riitaoja on arka ja pelokas, Lehto puolestaan äksy kaikille, Hietasella on leppoisa elämänasenne ja sitä rataa. Tämä hahmojen ominaisuus aiheuttaa sen, että jonkun kaatuessa tuntuu, kuin olisi tuntenut kyseisien henkilön. Eron huomaakin selvästi, kun vertailee kahta kaatunutta: nimetöntä "massasotilasta" tai sitten hahmoa, jolla on nimi, persoonallisuus, vuorosanoja ja kotiseutu, kenties myös perhe.
Näillä tunnelmilla lukeminen jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti