3. "Hän ei oikeastaan uhmannut, vaan pilkkasi pelkoa."

Antakaa mun nauraa, jos ette vielä tässä vaiheessa tienneet, mitä teos käsittelee. Siis Tuntematon sotilas. Tehtävän anto on kutakuinkin niin, että pitäisi kirjoittaa kirjan kuvaamasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. No, kerrottakoon lyhyesti sitten vielä kerran: jatkosota, miehet ovat rintamalla ja taistelevat venäläisiä vastaan. Mitä muutakaan tuollaisesta tilanteesta voisikaan odottaa kuin kurjuutta ja puutetta? Siksi en kerrokaan sen enempää tästä aiheesta. Miten olisi kirjassa esiintyvä vallankäyttö ja kirjan henkilöiden suhtautuminen siihen?

Armeijahan on yleisesti tunnettu kunnon kurin paikkana. Kirjassa on yks jos toinenkin vänrikki, upseeri tai majuri, joka yrittää hallita joukkojaan - turhaan. Jälleen kerran se on Rokka, joka tiivistää kaiken niin vallan mainiosti:

"- Mikä hitto siin on ko mie en sovi noihe upseerloihe kera?"

Rokka onkin oikein malliesimerkki siitä, miten kirjan henkilöt suhtautuvat vallankäyttöön. Ketään ei oikein jaksa kiinnostaa ja myöntääpä kirjan lopussa yksi vallanpitäjistäkin (Koskelaa ei lasketa, koska se ei koskaan edes yrittänyt pitää kuria), että ei noita sotamiehiä edes kannata yrittää saada toimimaan säntillisesti. Ei sen takia, että hän varsinaisesti olisi luovuttanut, vaan sen takia, että totesi kaiken toimivan paremmin, kun miehille antoi hieman erivapauksia ja oli heille kaveri.

Sen jokusen kerran, kun joku oikeasti yrittää pitää kuria ja jöötä, hän saa osakseen vain vihaisia katseita ja nyrpistyneitä ilmeitä. Koskela tosiaan oli poikkeuksellinen joukkueensa johtaja, sillä hän oli kaveri miehilleen. Tästä syystä miehet kuuntelivat häntä. Koskela myös itse kritisoi häntä ylempiään voimakkaasti ja sokean käskyjen noudattamisen sijaan hän pyrki takaamaan parhaat etuutensa joukkueelleen. Eipä tätäkään ominaisuutta arvostettu, mikä johti tilanteeseen, josta tämän postauksen otsikkokin on peräisin.

Tässä tilanteessa muuan everstiluutnantti Karjula vähän menetti hermonsa. Joukkue pakeni ylivoimaisen venäläisarmeijan tieltä ja Karjula ei tätä suvainnut. Hän huusikin pojille, että karkuun ei saa juosta tai hän ampuu. Reteen rempseesti häntä vastusti sotamies Viirilä. Karkuun ei saanut juosta, mutta mitään ei puhuttu ase olalla poispäin kävelemisestä. Noh, Karjulalla ei ihan yhtä hyvä huumorintaju ollut ja Viirilä pääsi tässä tilanteessa hngestään. Mutta Viirilän toiminta kertoo erinomaisesti miesten suhtautumisesta käskyihin: kaikki sudenkuopat kyllä etsittin ja varmasti käytettiinkin.

Koskela ja kumppanit

Ensiksi on pakko todeta, että Tuntematon Sotilas on aivan tajuttoman hyvä! Se on kaikkea muuta kuin raskas, tylsä saati epäkiinnostava. Minulla oli jonkn verran ennakko-odotuksia kirjan suhteen, mutta yllätyin silti positiivisesti. TS osaa olla yhtä aikaa jännittävä ja humoristinen, mutta myös riipivä ja surullinen.

Joka kerta, kun komppania/joukkue/ryhmä joutuu tiukkaan taisteluun, jännitän sydän kurkussa, ettei vaan mitään tapahtuisi hahmoille, joihin on ehtinyt kiintymään jo jonkin verran. Jos joku kaatuu, hahmosta riippuen tulee lähestulkoon tippa linssiin tai vähintäänkin pala kurkkuun. Linna tosiaan osaa kuvata sodan kylmän ja armottoman raakuuden. Silti vakavan teeman sekaan on mahtunut hauskojakin hetkiä: välillä hymyilyttää hahmojen, etenkin Hietasen letkautukset ja muun komppanian koomiset tilanteet, vaikka Vanhalan jatkuva hihittely alkaakin käydä pikkuhiljaa hermoille.

Rakastan henkilöiden murteita! Kaikki henkilöt ovat kotoisin eri puolelta Suomea, ja sen myös lukijakin havaitsee. Mainittakoon myös, että monet upseerit puhuvat Koskelaa lukuunottamatta kirjakieltä, kun taas tavalliset rivimiehet tyytyvät haasteluun oman seutunsa murteella. Hankalien kohtien ymmärtämistä helpottaa, jos repliikit lukee ääneen ja kuvittelee tilanteen mielessään. Tämä hidastaa hieman etenemistä, mutta auttaa toisaalta eläytymään tilanteeseen ja saamaan tunnelmasta kiinni. Erityisesti Hietanen ja Rokka ovat jääneet mieleen omilla murteillaan, Rokan puhuessa reipasta kannaksen murretta ja Hietasen omaa hauskankuuloista lounaismurrettaan. Lisäksi olen pistänyt merkille, että murteet eivät tartu pelkästä puheesta: henkilöiden repliikeistä tarttuu sanoja, joita huomaamattaan itsekin käyttää jonkin aikaa pitkän lukuhetken jälkeen. Tästä on mainittava esimerkkinä, kuinka vanhempani yhtenä päivänä hieman ihmettelivät, kun saavuin keittiöön vain kysyäkseni levveellä ja lupsakalla savon murteella voileipää!


Henkilöiden keskinäiset suhteet tulevat hyvin ilmi. Osa on kavereita keskenään, osa suhtautuu kanssasotureihin neutraalisti ja osa peräti vihaa toisiaan. Esimerkiksi Kariluoto ja Koskela tulevat hyvin toimeen. Lehto taas inhoaa herkkää Riitaojaa ja Lehdon jatkuva simputus saakin Riitaojan pelkäämään ryhmänjohtajaansa. Koskelaa ja Rokkaa kunnioitetaan erityisesti muun komppanian keskuudessa, ja kuulemma kaikkien yhteinen vihollinen on (mielestäni väärinymmärretty) Lammio. Itse en oikein Lehdosta pitänyt, ja Riitaoja saikin kaiken myötätuntoni hetkinä, jolloin hän joutui Lehdon kovisteltavaksi. 

Lisäksi jokaisella kirjan hahmolla on oma persoonansa, joka kehittyy tarinan edetessä: Koskela on järkevä joukkueenjohtaja, Vanhala pääsee pois ujoudestaan, Riitaoja on arka ja pelokas, Lehto puolestaan äksy kaikille, Hietasella on leppoisa elämänasenne ja sitä rataa. Tämä hahmojen ominaisuus aiheuttaa sen, että jonkun kaatuessa tuntuu, kuin olisi tuntenut kyseisien henkilön. Eron huomaakin selvästi, kun vertailee kahta kaatunutta: nimetöntä "massasotilasta" tai sitten hahmoa, jolla on nimi, persoonallisuus, vuorosanoja ja kotiseutu, kenties myös perhe. 

Näillä tunnelmilla lukeminen jatkuu.

2. Mustaa huumoria

"Tapaus virkisti jonkin verran mieliä. Niinpä Hietane linjan keskikohdalla otti pitkän harppauksen ja sanoi:

– Nyt juur! Täl hetkel Hietasen poika astus ulkomail."

Nyt on kirjaa luettu jo hyvä matka eteenpäin, ja sen todellinen olemus alkaakin paljastua toden teolla. Rikkinäisestä kirjasta irtoilevien sivujen lisäksi pikkuisen pistää ärsyttämään kaikki hienot sotatermit – lyhenteistä puhumattakaan – joita kirjassa on käytetty erittäin runsaasti. Välillä oikein putoaa kärryiltä, mitä tapahtuu, kun sivu on täynnä erinäisistä konsonanteista koostuvaa lyhennesekamelskaa. Mutta onpahan edes pieni toivonkipinä, tässä vaiheessa kirjaa on oppinut jo kaksi lyhennettä: "kookoo" tarkoittanee konekivääriä ja "pt." panssaritorjuntaa. Tai ainakin luulisin niin.

Mutta toisaalta nämä lyhenteet ja puhekielisyys muutenkin kuuluvat kirjan henkilöiden elämään hyvin tiiviisti. Siinä vaiheessa, kun ite seisot lumikuopassa seuranas kauhusta kankee toveri ja kohtaat yksinäs viiskyt ryssää, et hirveesti mieti pilkun paikkoja tai sitä, oliko se nyt "olenpahan" vai "olempahan". Kirjassa pääseekin erittäin hyvin sisälle miesten sota-arkeen, kaikki on kuvattu riittävän tarkasti ja todellakin realistisesti. Jos kaverin aivot ovat lentäneet pihalle, sitä ei todellakaan kaunistella, vaan ehkä hieman päin vastoin siitä saatetaan jopa heittää huumoria.

"Hietanen harmistui ensin. Mutta sitten häntä alkoi väkisinkin naurattaa tuo nälkään kuollut silakka. Kyllä hän arvasi, miten suurimerkityksinen lahja Mäkilän mielestä oli, ja siksipä hän koetti pysyä vakavana sanoessaan:

– No kyl mää täl pärjän pual vuat. Kiitoksi vaan kauhian pal."

Musta huumori näytteleekin kirjassa erittäin suurta roolia. Ymmärtäähän sen, rankoissa oloissa eletään henkensä kaupalla niin ei siellä tosikkona eläisi oman päänsä kanssa. Huumoria heitetään niin sotatilanteista kuin arjen puutteestakin. Kaikesta selviää, kun letkauttaa pienen, mukavan pätkän.

Nämä letkautukset vaikuttavat myös lukijaan. Muuten kirja olisi aivan äärettömän tylsä, mutta huumoripätkät saavat lukijankin huulille hymyn. Sitä aivan odottaa, että koska tulee seuraava hyvä juttu! Parhaista letkautuksista kiitokset menevät Hietaselle ja Rokalle, noille kahdelle suuliaalle huumorinheittäjälle. Onpahan tästä kaksikosta kehkeytynytkin lempparihahmokaksikkoni, juurikin siitä syystä, että he kyllä erottautuvat joukosta.

"Kun Rahikainen oli mennyt, sanoi Rokka:

– Kyl mie uson jot hää onnistuu. Hää männöö tään sovankii ilma naarmuu. Niin kiero hää on jot luotikaa ei satu.

– Se täyty kyl sanno, vaik mä en sil mittän paha tarkota, et Rahikaine ei kans ol kovi mont kerta ittiäs kuulan tiäl pannu. [Hietanen]"

1. Mä sain sen käteen ja mietin, että...

... otanko mä liian ison palan purtavakseni.

Niin no tottahan se on, että kirja on vanha ja paksu. Mutta arvatkaa mitä! Se ei oo koskaan saanu mua karttamaan teosta. Ajallisesti ei välttämättä tuu oleen helpoin juttu lukea tota, mutta osaltani mä odotan sitä. Vanhat jutut kiehtoo mua jollain erityisellä tavalla, niissä on sitä ajan patinaa. Ja paksuus - se tarkoittaa sitä, että kirjaan on voitu tuoda erilaisia, mielenkiintoisia yksityiskohtia!

Miten just sä sen sanoisit?

... mä haluan lukea jotain, missä on murteita.

Murteet ovat myös asia, joka kiinnostaa minua erityisen paljon. Onnekseni minulla on yksi kaveri, joka on yhtä murrehullu kuin minä ja monesti meidän keskustelumme ovatkin eri murteiden eroista. Ennakkotietojeni perusteella osasin sanoa, että Tuntemattomassa sotilaassa eri murteita todellakin esiintyy.

... Rokka, here I come!

Joskus pari vuotta sitten saatiin tehtäväksi katsoa Tuntematon sotilas -elokuva koulua varten. Jo silloin kiinnitin huomioita joihinkin henkilöihin ja erityisesti heidän huumoriinsa. Oman hauskuutensa tuo toki jo edellä mainitut murteet, mutta tietysti kunkin henkilön oma huumori vielä lisää sitä. Elokuvaa katsoessani kiinnitin huomiota yhteen tiettyyn henkilöön, Rokkaan, joka jäi mieleen erityisesti sellaisena, jonka huumori kolahtaa juuri minulle. Odotan erityisen innolla, että pääsen tutustumaan Rokkaan paremmin!