Antakaa mun nauraa, jos ette vielä tässä vaiheessa tienneet, mitä teos käsittelee. Siis Tuntematon sotilas. Tehtävän anto on kutakuinkin niin, että pitäisi kirjoittaa kirjan kuvaamasta yhteiskunnallisesta tilanteesta. No, kerrottakoon lyhyesti sitten vielä kerran: jatkosota, miehet ovat rintamalla ja taistelevat venäläisiä vastaan. Mitä muutakaan tuollaisesta tilanteesta voisikaan odottaa kuin kurjuutta ja puutetta? Siksi en kerrokaan sen enempää tästä aiheesta. Miten olisi kirjassa esiintyvä vallankäyttö ja kirjan henkilöiden suhtautuminen siihen?
Armeijahan on yleisesti tunnettu kunnon kurin paikkana. Kirjassa on yks jos toinenkin vänrikki, upseeri tai majuri, joka yrittää hallita joukkojaan - turhaan. Jälleen kerran se on Rokka, joka tiivistää kaiken niin vallan mainiosti:
"- Mikä hitto siin on ko mie en sovi noihe upseerloihe kera?"
Rokka onkin oikein malliesimerkki siitä, miten kirjan henkilöt suhtautuvat vallankäyttöön. Ketään ei oikein jaksa kiinnostaa ja myöntääpä kirjan lopussa yksi vallanpitäjistäkin (Koskelaa ei lasketa, koska se ei koskaan edes yrittänyt pitää kuria), että ei noita sotamiehiä edes kannata yrittää saada toimimaan säntillisesti. Ei sen takia, että hän varsinaisesti olisi luovuttanut, vaan sen takia, että totesi kaiken toimivan paremmin, kun miehille antoi hieman erivapauksia ja oli heille kaveri.
Sen jokusen kerran, kun joku oikeasti yrittää pitää kuria ja jöötä, hän saa osakseen vain vihaisia katseita ja nyrpistyneitä ilmeitä. Koskela tosiaan oli poikkeuksellinen joukkueensa johtaja, sillä hän oli kaveri miehilleen. Tästä syystä miehet kuuntelivat häntä. Koskela myös itse kritisoi häntä ylempiään voimakkaasti ja sokean käskyjen noudattamisen sijaan hän pyrki takaamaan parhaat etuutensa joukkueelleen. Eipä tätäkään ominaisuutta arvostettu, mikä johti tilanteeseen, josta tämän postauksen otsikkokin on peräisin.
Tässä tilanteessa muuan everstiluutnantti Karjula vähän menetti hermonsa. Joukkue pakeni ylivoimaisen venäläisarmeijan tieltä ja Karjula ei tätä suvainnut. Hän huusikin pojille, että karkuun ei saa juosta tai hän ampuu. Reteen rempseesti häntä vastusti sotamies Viirilä. Karkuun ei saanut juosta, mutta mitään ei puhuttu ase olalla poispäin kävelemisestä. Noh, Karjulalla ei ihan yhtä hyvä huumorintaju ollut ja Viirilä pääsi tässä tilanteessa hngestään. Mutta Viirilän toiminta kertoo erinomaisesti miesten suhtautumisesta käskyihin: kaikki sudenkuopat kyllä etsittin ja varmasti käytettiinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti